Äkkiä Monk kenenkään aavistamatta toimitti sotilaspuolueen häädetyksi Lontoosta ja asettui parlamentin käskystä keskelle Cityn porvaristoa. Kun porvarit sitten napisivat Monkia vastaan ja itse sotamiehetkin syyttivät päällikköään, näki hän nyt olevansa varma enemmistöstä ja selitti parlamentille, että sen oli luovuttava valtuuksistaan, lopetettava istuntokautensa ja jätettävä paikkansa sellaiselle hallitukselle, jolle ei naurettaisi. Hän lausui tämän selityksensä nojautuen viiteenkymmeneentuhanteen miekkaan, joihin samana iltana yhtyi viisisataatuhatta hyvän Lontoon kaupungin asukasta riemastuksen hurmiossa hurraten.
Lopuksi, juuri kun kansa voitonilonsa ja taivasalla vietettyjen hälisevien kemujensa jälkeen haki katseillaan valtiasta, antautuakseen hänen ohjattavakseen, kuultiin aluksen lähteneen Englantia kohti Haagista, mukanaan Kaarle II ja hänen onnensa.
"Hyvät herrat", sanoi Monk upseereilleen, "minä lähden nyt laillista kuningasta vastaanottamaan. Ken on minun puolellani, hän seuratkoon minua!"
Raikuvat suosionhuudot tervehtivät näitä sanoja, joita d'Artagnan ei voinut kuulla ilosta vavahtelematta.
"Hitto", virkkoi hän Monkille, "se on rohkeata, monsieur."
"Tulettehan mukaan, vai kuinka?" kysyi Monk.
"Totta helkkarissa, kenraali! Mutta sanokaa minulle, mitä kirjoititte Atoksen myötä — kreivi de la Fèren, tarkoitan… samana päivänä kun palasimme?"
"Teille minulla ei ole salaisuuksia", vastasi Monk. "Kirjoitin vain sanat: 'Sire, odotan teidän majesteettianne kuuden viikon kuluttua Doverissa.'"
"Kas", virkkoi d'Artagnan, "nyt en enää sano, että se on rohkeata; sanon, että se on hyvin pelattu. Siinäpä näpsä valttaus!"
"Te kyllä ymmärrätte sellaisia yllätyksiä", arveli Monk. Se oli ainoa viittaus, minkä kenraali koskaan lausui Hollannin-matkastaan.