Atos liikahti.
"Suo anteeksi", jatkoi d'Artagnan yhä nauraen, "jos pahastutan sinua. Mutta tulevaisuus! Hohoi, oivallisia ovat nuo lupailevat sanat; kuinka sopivasti ne paremman puutteessa luistavatkaan kieleltä! Mordioux, olen tavannut ainaisia lupaajia, mutta milloin joudunkaan tekemisiin sellaisen kanssa, joka antaa? Mutta jättäkäämme tämä", lisäsi hän. "Mitä sinä teet täällä, Atos-veikkonen? Oletko kuninkaan rahastonhoitaja?"
"Kuinka niin?"
"No, kun kuninkaalla kerran on miljoona, niin tottapa hän tarvitsee rahastonhoitajan. Onhan Ranskankin kuninkaalla, jolla ei ole penniäkään, raha-asiain yli-intendentti, herra Fouquet. Tosin herra Fouquetilla sensijaan onkin kelpo määrä miljoonia."
"Oh, meidän miljoonamme on jo aikapäiviä kulutettu", virkkoi Atos vuorostaan nauraen.
"Niin aivan, se on tietenkin vaihtunut satiiniin, jalokivikoristeihin, samettiin ja kaikenlaatuisiin hepeniin. Ruhtinaan huonekunta olikin kipeässä vaatturin ja ompelijattaren tarpeessa… Hei, Atos, muistatko, mitä meiltä meni asumme ja ratsumme hankkimiseen, valmistautuessamme La Rochellen taisteluretkelle? Kaksi- tai kolmetuhatta livreä, hiisi vieköön! Mutta kuninkaan pukineilta vaaditaan enemmän, ja kai siihen tarkoitukseen hyvinkin saa miljoonan hupenemaan. Sanohan ainakin, Atos, — jos et olekaan rahastonhoitaja, niin olet kai muutoin huomattu mies hovissa?"
"Kautta kunniani, siitä en tiedä mitään", vastasi Atos yksinkertaisesti.
"Mitä kummaa! Et tiedä siitä mitään?"
"En, minä en ole tavannut kuningasta Doverista lähdettyämme."
"Hän on siis unohtanut sinutkin, mordioux! Se sentään virkistää!"