"Hänen majesteetillaan on ollut kovin paljon puuhia!"
"Hoo!" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen ilmeikkääseen irvistykseen; "kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen monsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin puhutellut sinua, hyvä Atos?"
"Ei."
"Ja sinä et ole vimmoissasi?"
"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."
"Se on totta, — urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän, mutta varsin kauniin kuoleman."
"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle, jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi, vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle I:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."
"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."
"Mutta, hyvä ystävä", haastoi Atos, "etkö ole samassa asemassa kuin minäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren ruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun toiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli aluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään sitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta sen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa permannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja avulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja pistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, — kenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! — ja uhraus jää huomaamattomaksi. Eipä väliä, — tahdotko toimittaa Planchetille hänen rahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi lainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin, minä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos vähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini jää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin, hyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut oikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi: 'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?"
"Atos, Atos!" mutisi d'Artagnan mietteissään, "olen sinulle jo kerran sanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja sinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa, mordioux, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi ihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä en tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen. Kaikki muut viat minulla kyllä on, God damn, kuten englantilainen sanoo, mutta sitä yhtä vain ei."