"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista", sanoi Atos. "Mutta tässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö luokseni, hyvä ystävä?"
"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?" ihmetteli d'Artagnan.
"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin tuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan nääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin sinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana."
"Keksittyäni naamioidun pyövelin asunnon? Niin, se oli kamala päivä!"[25]
"Tulehan siis", kehoitti Atos.
He astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan luettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena. Muskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi rikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista siirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi kalustettuina huoneina vieraille.
Hyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen kaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan laudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota Portos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.
"Siitä on siis yksitoista vuotta!" huudahti d'Artagnan. "Hitto, vuosisadalta se minusta tuntuu!"
"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni, veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa. Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul, rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla ja lempeillä silmillään!"
"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."