Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin, säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:
"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen."
"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän jalosukuisuudellenne."
"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen. "Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"
Vanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.
"En", hän vastasi.
"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos, "ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."
"Oh", virkkoi vanhus, "täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!"
"Mutta me asuimme tammikuun 30:ntenä 1649", lisäsi Atos luullen tällä selvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.
"Paljon mahdollista", myönsi ukko hymyillen, "mutta siitä on niin pitkä aika!"