"Siinä näet, hyvä d'Artagnan", huomautti Atos; "ei sovi menettää luottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan."
"Luota vain, siihen on sinulla syytä", vastasi d'Artagnan.
"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin mielenkarvauden, "suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta toveriani?"
"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan sinua linnaan, — portille asti, tietysti, — jaloittelukseni."
"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen majesteetilleen…"
"Älä nyt toki!" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja ilman mitään sivuajatusta; "jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen, niin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain, veikkonen, — saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää sinulle Monkin talon, — kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on luovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa enemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös."
Atos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota d'Artagnan teeskenteli.
Koko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen intoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: "Eläköön armollinen Kaarle-kuningas!" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos hymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun Saint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.
Atos ja d'Artagnan eivät paljonkaan puhelleet kävellessään, jotteivät olisi tulleet lausuneeksi liikoja. Atos ajatteli, että hänen haastelunsa tuntuisi osoittavan keveätä mieltä, joka ehkä pahastuttaa d'Artagnania. Tämä puolestaan pelkäsi, että hän ei saisi jutelluksi ilman jonkunlaista nurjamielisyyttä, joka kävisi kiusalliseksi Atokselle. Se oli omituista vaitiolon kilvoittelua tyytyväisyyden ja huonotuulisuuden kesken. D'Artagnan luonteeltaan puheliaampana huomasi ensimmäisenä pidättelynsä liian tukalaksi.
"Sinä muistanet, Atos", hän virkkoi, "d'Aubignén muistelmista sen kohdan, missä tuo harras palvelija, — gascognelainen kuten minäkin, köyhä kuten minä ja olinpa sanoa urhea kuten minä, — kertoo Henrik IV:n itaruudesta? Muistan isäni kyllä vakuuttaneen, että herra d'Aubigné oli valehtelija. Mutta eivätkös vain kaikki suuren Henrikin jälkeläiset tulekin sukuunsa!"