"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä" sanoi d'Artagnan; "minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on tuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin vihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle, veikkonen, lähtekäämme!"
Atos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset suuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä väenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten varjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun kaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä hoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten pukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi ilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta puolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja d'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.
Äkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä, saattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen hymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin valtias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen koittavan.
"Hyvät herrat", virkkoi Monk kääntyen, "pyydän teitä tästälähtein muistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin tasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka haltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen valtani."
Kaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja anojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen ja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien muiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi lausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti silmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori hallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.
"Hyvää iltaa, hyvät herrat!" sanoi hän. "Onko kenraali Monk täällä?"
"Tässä olen, sire", vastasi vanha sotapäällikkö.
Kaarle riensi hänen luokseen ja tarttui sydämellisesti hänen käsiinsä.
"Kenraali", hän lausui äänekkäästi, "olen juuri vahvistanut valtuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän vertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä valtakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole vetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät herrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän sillä sijalla osakseen kunnioitustanne."
Kaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti yleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta järkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle: