"On kumma paikka", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa polvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti, "on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen valelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun päälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!"
Atos nousi jälleen; Kaarle syleili häntä sydämellisesti.
"Kenraali", hän virkahti Monkille.
Mutta hän oikaisi heti hymyillen:
"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni… Minun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin likellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten Ludvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja Skotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan puhuttelutapaani."
Herttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta, ainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin paisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään anteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun, vaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.
" Mordioux ", murisi d'Artagnan, "yhä satelee! Uh, järki tässä jo sekoaa!"
Ja hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä, että kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi hyvästelemään hallitsijaa.
"Mitä, lähdettekö jo, luottamusmieheni?" virkkoi kuningas herttualle.
"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt… Päivän mielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa."