"Se tuntui minusta luonnolliselta, sire."
"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan… vanki oleskelee aina voittajansa luona."
Monk punastui nyt vuorostaan. "Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki", hän myönsi.
"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi. Mutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra d'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne."
D'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen alkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.
"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita", hän sanoi. "Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun hän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa, että minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No niin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen teille velkaa."
Ihastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä vastasi d'Artagnan:
"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun minulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk vain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat. Mutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson saaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko maailmassa pitää vain hänen miekkaansa."
" Odds fish, kuten isäni sanoi!" huudahti Kaarle II; "siinäpä ritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?"
"Totisesti, kautta kunniani, sire!" vastasi herttua.