Hän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten keksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien valmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi kelvollisen rahakirstun.
Kauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn varrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja lupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta pelosta.
"Saatte minulta ihan uuden laitteen", takasi hän. "Vähäisinkin lukon murtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön tykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta häiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?"
"Se on tosiaankin nerokasta", huudahti d'Artagnan; "se pienoinen vaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä ehdot?"
"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä maksettava koneiston tullessa", vastasi taituri.
D'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki Lontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja viisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä, mitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.
"Mietin asiaa", hän virkkoi; "kiitoksia, sir."
Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut lähennellyt aarretta.
Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.
"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka niin hartaasti toivoit varallisuutta…?"