Rikkauden kiusoja.
D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi, pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.
Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.
D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.
Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.
Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän lopuksi virkkoi d'Artagnanille:
"Ottakaa rahanne, sir."
Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän ei ollut tiennytkään.
Hän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti syvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei otsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei ole liikaa.
D'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt ketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä pöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi kuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit kultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi gascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen lukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja niin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen avain tepsinyt.