35.
Kanavalla.
Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa. Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n tyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli kunniasija saiman verhotaivaan alla.
Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin auttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.
Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi. Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.
Lordi Villiers — Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] — komea nuori ritari, raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.
Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.
Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut, joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut mielistelynsä hämmentyi ja arastui.
Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät herrat."
"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän korkeudellenne."