"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."
Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä ilmeisesti ei ollut mitään osaa.
Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.
"Kuka tuolla tulee?" hän kysyi.
Aatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.
"Parry", vastasi Buckingham, "pelkkä Parry vain."
"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä kumppanin."
"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan, mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"
"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan tärkeä henkilö."
"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on minulle aina hauskaa."