"No, entä jos hän todella puhuisikin?" sanoi Monk sopertaen.
"Mylord", haastoi d'Artagnan, "minä pyydän, älkää teeskennelkö miehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua suuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon, olittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja se ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka leikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja; tiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen, ja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy olla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään hohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun sullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin valtakunnan toiselle arvohenkilölle."
Ajatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää ollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.
Kuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen teki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset pyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.
— Hyvä! — tuumi gascognelainen, — hän pelkää; olen pelastunut.
"No, mitä kuninkaaseen tulee", sanoi Monk, "niin olkaa vain huoletta hänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas leikittele Monkilla!"
Hänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk lievensi kuitenkin heti sävyään.
"Kuninkaalla", hän jatkoi, "on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian ylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle hyvää."
"Niin kylläkin", huudahti d'Artagnan. "Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on hyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan."
"Kuningas ei ole kevytmielinen Monkia kohtaan; saatte luottaa siihen."