"Uhuh", huudahtivat apurit, "vieläkö lisää?"
"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'"
Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!" viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan, nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki, hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"
"Täydellisesti", vakuutti tämä.
"Ja nyt rahoihin käsiksi!" sanoi d'Artagnan. "Sulkekaa ovet."
Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.
"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."
Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.
"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "jos teille olisi mahdollista hiukan kohentaa elämänlaatuanne, — jos teistä tulisi nyt kunnon kansalaisia…"
"Se on varsin vaikeata", virkahti muuan.