"Mutta miksi sitten niin, kapteeni?" kysyi toinen.
"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin virkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla…"
Hän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän näköisenä.
"Tulkaa minun kanssani, Menneville", sanoi hän. "Hyvästi, urhoolliset veikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta."
Menneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa heidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.
"Menneville", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, "te ette ole antanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan tapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen paremmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV:n Bastiljiakaan, mutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas: pienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan. Minulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani."
"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja että kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita."
"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies", sanoi muskettisoturi; "olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo viisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille entisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä. Käyttäkää ne hyväksenne."
"Kiitos, herra d'Artagnan!" sanoi Menneville.
"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi kansalaiseksi", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. "Olisi sääli, jos tuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi hukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi mieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se on sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden kuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja mordioux, minä teen teistä silloin jotakin!"