Atos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja hymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli myöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki edessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli hyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut hänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin kultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin unohtuessa.
"Mitä!" huudahti vanhus; "tämä kaikki… voittoako?"
"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, — niin, monseigneur", vastasi kreivi de Guiche nousten seisaalle. "Luovutanko paikkani teidän ylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?"
"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko summan, peste!"
"Monseigneur", virkkoi prinssi de Condé tervehtien.
"Hyvää iltaa, herra prinssi", sanoi ministeri keveästi; "onpa herttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää."
"Ystävää!…" tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa luonnotonta liittoa; "ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén prinssi!"
Mazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville voitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:
"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi de la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs… Valtion asioissa, messieurs!" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois kamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä viittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul, luotuaan vielä silmäyksen isäänsä.
Anjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään neuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.