"Minun nähdäkseni", sanoi kardinaali häijysti, "hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon, mutta piti mieluisampana kahta."
"Sire", vastasi Atos vakavasti, "hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut rahaa kyytihevoseen, — niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän useasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen kätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä säälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies — teidän majesteettinne alamaisia — olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka edesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen."
"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja uhkarohkeaan", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. "Millainen se oli?"
"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn kuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois tieltä se este."
"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi", huomautti Mazarin, "ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta teilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla."
"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", vastasi Atos kuivakiskoisesti; "en sanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan toimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys, josta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.[31] Se kuului sitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän vihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan. Se ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra Monkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen."
Kuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa nuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:
"Hei, mainiota!"
"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?" ihmetteli kuningas. "Mutta Monk oli leirissään…"
"Ja aatelismies toimi yksinään, sire."