Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti leimuavin katsein:
"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!"
"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."
"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen — kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"
44.
Colbert.
Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on yhtä suuri aihe.
Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka; silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia. Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä mies ulkonaisesti määriteltynä.
Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta, jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä. Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.
Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään huolimatta — isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa. Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, — Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.