Mutta nyt oli ministeri saanut arveluttavan taudinkohtauksen, ja liehittelyn hyöky tulvi valtaistuinta kohti. Hovimiehet osaavat ihmeellisesti vainuta ennakolta kaikkia tapauksia; heillä on ylimmäinen tietämys: he ovat valtiomiehiä vaikeiden selkkausten lopullisen ratkaisun oivaltamiseen, heissä on sotapäällikköä taisteluiden tuloksien arvaamiseen, lääketieteellisellä aprikoimisellaan he päättävät sairaitten kohtalosta. Ludvig XIV, jolle hänen äitinsä oli valaissut tätä tosiasiaa monien muiden opetusten ohella, käsitti siis, että hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin oli pahasti sairaana.
Itävallan Anna oli juuri vienyt nuoren kuningattaren hänen huoneisiinsa ja keventänyt hänen otsaltaan hovisäännön määräämän hiuslaitteen painon, kun hän sitten palatessaan tapasi poikansa vetäytyneenä työhuoneeseen. Siellä tämä yksinään, apeana ja karvain sydämin purki itseänsä vasta ikäänkuin tahtonsa harjaannuttamiseksi tuollaista yrmeän ja peloittavan vimmastuksen kohtausta, jotka kuninkailla puhjetessaan luovat muistettavia tapauksia. Ludvig kykenikin niin voimakkaasti hillitsemään luontoansa, että hänen kiukustumisestaan syntyi vain lieviä myrskyjä; niinpä hänen rajuin esiintymisensä, jota Saint-Simon mainitsee kuninkaan ainoana ja hämmästyttävänä raivostuksena, oli se kuuluisa kuohahdus, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin johtui Mainen herttuan lymyilystä ja purkausi kelpo kepitykseksi eräälle lakeija paralle leivoksen näpistämisestä.
No niin, nuori kuningas oli nyt joutunut tuskallisen ärtymyksen valtaan ja jupisi katsellen itseänsä kuvastimesta: "Oi kuningas!… nimivaltias ilman valtaa… varjokuva!… tarmoton patsas, jolla ei ole muuta mahtia kuin hoviväen kumarteluttaminen, — milloin kykenetkään kohottamaan samettisen käsivartesi, puristamaan nyrkkiin silkkikätesi? Milloin pystyt muuhunkin kuin huokailemaan tai myhäilemään huulillasi, jotka ovat tuomitut salaamaan ajatuksiasi kuin taidegalleriasi marmoriveistokset sieluttomassa järkkymättömyydessään?"
Pyyhkäisten otsaansa ja tavoittaen ilmaa hän lähestyi ikkunaa ja näki alhaalla muutamia keskenään juttelevia ratsumiehiä ja moniaita aran uteliaita katselijoita. Ratsumiehet olivat pikku osa vartiota, utelias ryhmä edusti niitä kansan tyhjänpäiväisimpiä yksilöitä, joille kuningas on aina ihmeellinen ilmiö niinkuin virtahepo, krokotiili tai jättiläiskäärme. Hän löi otsaansa kämmenellään ja huudahti: "Ranskan kuningas! on sekin arvo! Ranskan kansa! mikä luontokappaleiden lauma! Näin minä palaan Louvreen, — vasta päästettyinä valjaista hevoseni vielä höyryävät, ja minä olen tämän aikaa herättänyt sen verran harrastusta, että juuri kaksikymmentä ihmistä töllistelee kulkuani… Kaksikymmentä… mitä sanonkaan! ei, ei ole kahtakymmentäkään henkilöä, jotka välittäisivät mitään Ranskan kuninkaasta, eikä edes kymmentä jousimiestä ole taloani vartioimassa: jousimiehet, kansan, kaartilaiset, kaikki vetää Palais-Royal puoleensa. Minkätähden, hyvä Jumala? Eikö minulla, kuninkaalla, ole oikeutta kysyä tätä?"
"Syystä että Palais-Royalissa on kaikki kulta, hallitusvallan väline", vastasi ääni työhuoneen oviverhon takaa.
Ludvig käännähti päin, hätkähti nähdessään äitinsä ja sanoi lähestyen:
"Toivoakseni ei teidän majesteettinne anna mitään merkitystä joutavalle lausunnalle, jollaista kuninkaille tuttu kyllästyminen ja yksinäisyys johtaa onnellisimmankin osan saaneita luonteita keksimään ajankulukseen?"
"En kiinnittänyt huomiota muuhun kuin että te napisette, poikani."
"Minäkö? En suinkaan", vakuutti Ludvig XIV; "en millään muotoa, — te erehdytte, madame."
"Mitä siis puhelittekaan itseksenne, sire?"