Tauti oli pahentunut, niinkuin Guénaud oli ennustanut; se ei enää ollut nivelsäryn kohtausta, vaan kuoleman kovaa kouraisua, ja potilaan tilan teki yhä arveluttavammaksi se mielentuska, jota hänessä herätti lahjoituskirjansa lähettäminen kuninkaalle, kun tämä ei kieltäytyen palauttanutkaan sitä kardinaalille, kuten Colbert oli taannut. Kardinaali oli lopulta lujasti luottanut rahastonhoitajan käsitykseen, mutta summa oli suuri, ja Colbertin älykkyydenkin myöntäen kardinaali nyt ehtimiseen ajatteli itsekseen, että kenties teatiinimunkkikin erehtyi, joten hänellä oli ollut ainakin yhtä suuri mahdollisuus pelastua kadotuksesta kuin nyt saada miljooniansa takaisin kuninkaalta. Ja mitä pitempään lahjoituksen palautus viipyi, sitä selvemmin Mazarin tunsi, että neljänkymmenen miljoonan vuoksi olisi kannattanut vaarantaa jotakin ja erityisesti niin epämääräistä kuin sielunsa, — sillä kardinaalina ja pääministerinä oli Mazarin kehittynyt uskon asioissa horjuvalle kannalle, taipuen aineelliseen maailmankatsomukseen.
Joka kerta kun ovi avautui hän siis kiihkeästi kääntyi päin, odottaen onnettoman lahjoituskirjansa ilmestyvän jälleen esille; toiveessaan pettyneenä hän sitten huoaten ojentausi makuulle ja tunsi kipunsa sitä tuimemmaksi, kun oli ne hetkiseksi unohtanut.
Leskikuningatarkin oli saattanut kardinaalia, ja vaikka ikä oli juurruttanut hänen sydämeensä itsekkyyttä, ei hän voinut kieltäytyä osoittamasta kuolevalle murhetta, johon toiset arvelivat hänet velvolliseksi naisena ja toiset hallitsijattarena.
Hän oli jotenkuten omaksunut suruasun ennakolta kasvoilleen, koko hovi otti sen käytäntöön hänen esimerkkinsä mukaan. Estääkseen kasvojansa ilmaisemasta, mitä hänen sielussaan liikkui, pysytteli Ludvig itsepintaisesti huoneissaan, seuranaan ainoastaan vanha imettäjänsä; mitä enemmän hän luuli lähenevänsä vapautumista kaikesta holhouksesta, sitä nöyremmäksi ja kärsivällisemmäksi hän tyynnytti mieltänsä, vetäytyen itseensä kuten kaikki voimakkaat luonteet erityistä suunnitelmaa valmistellessaan, saadaksensa parempaa pontta toiminnan hetkeksi.
Viimeinen voitelu oli jo salaa annettu kardinaalille, joka teeskentelytapoihinsa piintyneenä taisteli todennäköisyyden ja todellisuudenkin peittelemiseksi, vuoteensa ääreen vastaanottaen puhuttelijoita niinkuin häntä olisi vain ohimenevä pahoinvointi vaivannut. Guénaud niinikään sulkeutui visusti kuoreensa; tavoitteluun ja uteluun kyllästyessään hän joko ei vastannut mitään kysymyksiin tai selitteli: "Hänen ylhäisyydellään on vielä nuorekkuutta ja voimaa; mutta me emme tiedä Jumalan tahtoa, ja milloin Hän tahtoo ihmisen lannistaa, silloin ei inhimillinen vastustus auta."
Näitä sanoja, joita hän siroitteli harkintansa mukaan soveliaissa tilaisuuksissa, pohti erityisellä mielenkiinnolla kaksi henkilöä: kuningas ja kardinaali itse.
Guénaudin ennustuksesta huolimatta Mazarin yhä antausi toivomaan tai oikeastaan näytteli osaansa niin hyvin, että tarkkanäköisimmät hänen todellista tilaansa aavistellessaan sanoivat hänen pettävän itseään ja siten itse tulivat uskotelluiksi. Ludvig oli ollut jo kaksi päivää poissa kardinaalin luota, katse alituiseen tähdättynä lahjoituskirjaan, joka tuotti sairaalle niin suurta ahdistusta; hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella Mazarinin tilasta. Ludvig XIII:n poika oli isänsä tavoin ollut tähän asti niin vähäisessä määrin kuningas, että hän kiihkeästi kaivatessaankin kuninkuutta tunsi samalla tietymättömyyden herättämää pelkoa. Tehtyään päätöksensä, jota hän ei ilmaissut kellekään, hän pyysi saada puhutella kardinaalia. Ministerin lähettyvillä alituiseen oleskeleva leskikuningatar sai ensimmäisenä kuulla kuninkaan aikeen ja ilmoitti hätkähdyttävän sanoman kuolevalle.
Missä tarkoituksessa Ludvig XIV pyysi puhutteluansa? Luovuttaakseenko lahjoituskirjan takaisin, kuten Colbert oli ennustanut, vai ilmoittaakseenko ottavansa sen kiitollisena vastaan, kuten Mazarin pelkäsi? Kun kuoleva kuitenkin tunsi epätietoisuuden yhäti pahentavan tilaansa, ei hän hetkeäkään epäröinyt kuulla ratkaisua.
"Hänen majesteettinsa on tervetullut, niin, sydämellisesti tervetullut", huudahti hän, tehden jalkopäässä istuvalle Colbertille merkin, jonka tämä täydellisesti oivalsi. "Madame", jatkoi hän, "suvaitsisiko teidän majesteettinne itse vakuuttaa kuninkaalle, kuinka ilomielin minä olen valmis heti vastaanottamaan hänet?"
Itävallan Anna nousi seisaalle; hänkin oli kiihkeä saamaan selvyyden noihin neljäänkymmeneen miljooonaan, jotka jo olivat koko hovin pohdittavina. Leskikuningattaren mentyä Mazarin suurella ponnistuksella kohoutui Colbertiin päin ja virkkoi: "No niin, Colbert, nämä kaksi päivää ovat olleet raskasta aikaa, kuolettavan pitkiä, tuottamatta mitään takaisin siltä taholta, kuten näette."