Kardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat raolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt, alkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.
"Sire", sanoi hän, "minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt omaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta surulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen kieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle."
Itävallan Anna heltyi taas kyyneliin.
"Rakas kardinaali", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan olisi voinut luulla, "huomaan teidän käsittäneen minut väärin."
Mazarin kohottausi kyynärpäänsä varaan.
"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai palvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!"
— Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, — ajatteli Mazarin; — pitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.
— No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, — ajatteli kuningatar; — mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta, tällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.
"Sire", virkkoi kardinaali ääneen, "sukuni on laaja, ja sisarentyttärilläni ei ole mitään taloudellista tukea minun mentyäni."
"Oh", kiirehti kuningatar keskeyttämään, "älkää lainkaan olko huolissanne omaisistanne, rakas herra Mazarin. Teidän ystävänne jäävät meidän kalleimmiksi ystäviksemme; sisarentyttäristänne tulee omia lapsiani, hänen majesteettinsa sisaria, ja mitä hyvänsä suosionosoituksia Ranskassa jaellaan, teidän rakastamanne henkilöt saavat etusijan."