— Savua! — ajatteli Mazarin, joka paremmin kuin kukaan tiesi, minkä verran kannatti perustaa kuninkaallisten lupauksiin.
Kuningas luki ajatuksen hänen kasvoistaan.
"Rauhoittukaa, rakas herra de Mazarin", sanoi hän hymyillen puolittain raskasmielisesti, puolittain ivallisesti, "neidit de Mancini kyllä menettävät teissä kalleimpansa, mutta he jäävät kuitenkin Ranskan rikkaimmiksi perijättäriksi, ja koska te olette ystävällisyydessänne tahtonut lahjoittaa minulle heidän myötäjäisensä…"
Kardinaalin hengitys salpautui.
"Luovutan sen heille", jatkoi Ludvig ottaen povestaan pergamentin, jonka kohtalokas teksti oli kahden vuorokauden mittaan myrskynä myllertänyt Mazarinin sielussa. Hän kääri asiakirjan auki kardinaalin vuoteeseen päin.
"Mitä minä sanoin, monseigneur!" supatti ääni seinäkomerosta.
"Teidän majesteettinne antaa takaisin lahjoituskirjani!" huudahti Mazarin niin hämmennyksissään ilosta, että hän unohti näytellä hyväntekijän osaa.
"Teidän majesteettinne hylkää neljänkymmenen miljoonan omaisuuden!" huudahti Itävallan Anna niin tyrmistyneenä, että hän haipui leskeksijäämisen murheesta.
"Niin, herra kardinaali, — niin, madame", vastasi kuningas repäisten siekaleiksi pergamentin, johon Mazarin ei ollut vielä rohjennut kajota. "Niin, minä teen mitättömäksi tämän asiakirjan, joka riisti paljaaksi kokonaisen suvun. Mitä omaisuutta hänen ylhäisyytensä on hankkinut minun palveluksessani, se kuuluu hänelle eikä minulle."
"Mutta, sire", päivitteli Itävallan Anna, "eikö teidän majesteettinne ollenkaan ajattele, että teillä ei ole edes kymmentätuhatta écua käteisinä varoinanne?"