Mutta Raoul oli päässyt vauhtiin; hän ei voinut enää hillitä uteluhaluaan, vaan sanoi tarttuessaan vilkkaasti, mutta kunnioittavan hellästi kreivin molempiin käsiin:
"Mistä johtuu, kreivi, että te läksitte niin vaaralliselle retkelle sanomatta minulle jäähyväisiä, pyytämättä miekkani apua, vaikka minun pitäisi olla teidän tukenanne, kun minulla nyt on voimaa ja te olette kasvattanut minusta miehen? Voi, tahdotteko siis panna minut alttiiksi niin julmalle koettelemukselle, etten enää milloinkaan saa teitä nähdä?"
"Kuka sinulle on sanonut, että matkani oli vaarallinen, Raoul?" vastasi kreivi jättäessään viittansa ja hattunsa Grimaudille, joka oli juuri päästänyt hänen miekkansa hankkiluksesta.
"Minä", ilmaisi Grimaud.
"Ja miksi?" kysyi Atos ankarasti.
Grimaud joutui hämilleen; Raoul ehättäysi vastaamaan hänen puolestaan:
"On luonnollista, kreivi, että hyvä Grimaud sanoo minulle totuuden kaikessa, mikä koskee teitä. Ken sitten rakastaisi ja tukisi teitä, ellen minä?"
Atos ei vastannut. Hän teki ystävällisen liikkeen, joka sai Grimaudin poistumaan, ja istuutui sitten nojatuoliin, Raoulin jäädessä seisomaan hänen eteensä.
"Varmaa vain on", jatkoi Raoul, "että matkanne oli erityisessä tehtävässä suunniteltu ja että teräs ja tuli uhkasivat teitä."
"Älkäämme puhuko siitä enää, varakreivi", sanoi Atos lempeästi; "on totta, että läksin äkillisesti, mutta kuningas Kaarle II:n palveleminen vaati silloin kiireellisyyttä. Kiitän sinua huolehtimisestasi ja tiedän voivani luottaa sinuun… Eihän sinulta liene puuttunut mitään poissaollessani, varakreivi?"