"Että Kaarlo IV:llä oli aina päänkivistys?"
"Vai niin!"
"Ja Henrik III:lla aina vatsanpuruja."
Raoul alkoi nauraa.
"No niin, hyvä ystävä, Ludvig IV:llä on aina sydämentykytys; on surkeaa katsella kuningasta, joka huokailee aamusta iltaan eikä kertaakaan päivän mittaan karjaise: Ventre-saint-gris! tai: Corboeuf! — ei lausahda mitään herättävää!"
"Siitäkö syystä te heititte palveluksen, herra chevalier?" kysyi Raoul.
"Siitä."
"Mutta te itse, herra d'Artagnan, siis jätättekin kaikki silleen; te ette tavoita menestystä!"
"Hoo, minä olin jo vankalla pohjalla", vastasi d'Artagnan keveästi. "Minulla oli jonkun verran sukuomaisuutta."
Raoul katseli häntä. D'Artagnanin köyhyys oli tullut puheenparreksi. Gascognelaisena hän oli voittanut kaikki sekä Ranskan että Navarran aina erikoisiksi tunnetut gascognelaiset kohtalonsa hellittämättömällä nurjuudella, ja Raoul oli satoja kertoja kuullut mainittavan Jobia ja d'Artagnania niinkuin kaksoisveljekset Romulus ja Remus nimetään yhdessä.