Tämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän katseen.
— Kah, kah! — ajatteli jälkimmäinen; — eipä hän ole ainoastaan muistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!
"Teidän tuomionne", jatkoi Ludvig XIV, "kohtasi sekä kuningasta että ihmistä… Mutta, herra d'Artagnan… se heikkous… sillä tehän katsoitte sitä heikkoudeksi?"
D'Artagnan ei vastannut.
"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta eikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, — kohottaessaan ja tukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt ansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs, niin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut minua?"
"Sire…"
"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi pahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta."
D'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään sävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.
"Lienette sittemmin harkinnut?" aloitti Ludvig XIV jälleen.
"Mitä niin, sire?" kysyi d'Artagnan kohteliaasti.