"Älkää suotta puolustelko, herra d'Artagnan, vaan kuunnelkaa edelleen. Lausuttuanne minulle sen moitteen, että olitte tyytymätön, saitte vastaukseksi lupauksen; minä sanoin teille: 'Odottakaa'. Onko se totta?"
"Kyllä, sire, totta niinkuin se, mitä minä siihen sanoin."
"Te vastasitte minulle: 'Myöhemmällä? Ei, vaan nyt heti, tähän tarpeeseeni…' Älkää puolustelko, minä pyydän… Se oli aivan luonnollista; mutta te ette säästellyt ruhtinastanne, herra d'Artagnan."
"Sire… säästellyt!… mitätön sotilas kuningasta!"
"Te kyllä ymmärrätte minua hyvin; te tiedätte, että olin myötätunnon tarpeessa; tiedätte, etten minä ollut valtias, että perustin toivoni tulevaisuuteen. Mutta tulevaisuudesta puhuessani te vastasitte minulle: 'Eroni… heti paikalla!'"
D'Artagnan puri viiksiään.
"Se on totta", hän mutisi.
"Te ette imarrellut minua ahdinkoni aikana", lisäsi Ludvig XIV.
"Mutta", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, "jos en imarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään pettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira ovenne edessä, — hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä luuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin eroa, josta teidän majesteettinne puhuu."
"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän olisi tullut kohditella minua… Mitä näittekään moitittavaa kuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II:lle?… Tai sanokaamme pikemmin… että hän ei ottanut puolisokseen neiti de Mancinia?"