"Mitä kummaa! Ostetaanko minulle viiniä kapakasta?" sanoi Fouquet. "Kellarini on siis kovin viheliäisesti varustettu!" Hän lähestyi keittiöpäällikköänsä, joka peräti huolellisesti järjesteli viiniostostansa vaunuissa. "Vatel, hoi!" kutsui hän käskevällä äänellä.
"Varokaa, monseigneur", muistutti Gourville, "joudutte huomatuksi."
"Vaikka!… mitä siitä? Vatel!"
Korea-asuinen mies käänsi heihin säyseät ja ilmeettömät kasvonsa; hänen silmissään näkyi kyllä jotakin säihkyä, ja huulilla väikkyi hyvin lievä myhäily, mutta tarkkaaja olisi hyvin pian havainnut, että se hohde ja hymy eivät kohdistuneet mihinkään eivätkä ilmaisseet mitään. Vatel joko muhoili kuin hupakko tai hommasi sävyisästi kuin lapsi.
"Hoo, — monseigneur?" virkkoi hän nyt huomatessaan puhuttelijansa.
"Niin, minä. Mitä hittoa te teette, Vatel?… Ostatteko viiniä Grève-torin krouvista! Männynkäpyyn tai Vihreihin Raitoihin se kenties vielä kelpaisi."
"Mutta, monseigneur", sanoi Vatel tyynesti, luotuaan karsaan silmäyksen Gourvilleen, "mikäs tässä sitten on hätänä?… Pidänkö kellariani kehnossa kunnossa?"
"Ette tosiaan, Vatel, ette; mutta…"
"Mitä! Onko sentään vikaa?" tokaisi Vatel.
Gourville kosketti varoittavasti yli-intendenttiä kyynäspäähän.