"Vatel, sinä olet kunnon mies!" huudahti Fouquet puristaen hovimestarinsa kättä. "Kiitän sinua, Vatel, kun olet oivaltanut, että minun luonani herrat de la Fontaine, Conrart ja Loret merkitsevät yhtä paljon kuin herttuat ja päärit, yhtä paljon kuin prinssit, ja ovat minun yläpuolellani. Sinä olet hyvä palvelija Vatel, ja minä nostan palkkasi kaksinkertaiseksi."
Vatel ei edes kiittänyt; hän kohautti hiukan olkapäitänsä, jupisten oivan lauselman:
"Nöyryyttävää on saada kiitosta velvollisuutensa täyttämisestä."
"Hän on oikeassa", virkkoi Gourville, yhdellä ainoalla liikkeellä kääntäen Fouquetin huomion toisaanne. Hän nimittäin viittasi mataliin kahden hevosen vetämiin vankkureihin, joissa keikkui kaksi rautarenkailla lujitettua hirsipuuta selällään päälletysten kytkettyinä yhteen vitjoilla; kaksinkertaisella poikkipienain korokkeella istuva kaupunginpalvelija yritti hiukan nolostuneen näköisenä parhaansa mukaan sietää sen satahenkisen tyhjäntoimittajaparven sutkauksia, joka hirsipuiden tarkoituksen vainuten saatteli kuormaa kaupungintalolle asti. Fouquet hätkähti.
"Päätös on tehty, näettehän", sanoi Gourville.
"Mutta se ei ole valmiissa kunnossa", vastusti Fouquet.
"Voi, älkää eksyttäkö itseänne, monseigneur! Kun kerran teidän ystävyyttänne on niin nukutettu, epäluulojenne heräämistä karteltu ja nuo telineet nyt ovat tuossa, niin te ette mahda mitään tuomion muuttamiseksi."
"Mutta minä en ole sitä varmentanut."
"Herra de Lyonne kaiketi on sen tehnyt teidän sijastanne."
"Minä lähden Louvreen."