"Hyvät herrat", haastoi Fouquet, "olette epäilemättä huomanneet, että keskiviikko-kokouksestamme nyt puuttuu kaksi ystäväämme… Taivaan nimessä, abbé, älä pysähdy, — ei ole välttämätöntä kuuntelemiseen; kävele toki ja säilytä pääsi asento mitä luonnollisimpana, ja koska sinulla on tarkka silmä, vilkaise avoimesta ikkunasta tuolloin tällöin, varoittaaksesi meitä yskähdyksellä, jos joku kääntyy takaisin parvekkeelle päin."
Abbé totteli.
"Minä en ole tullut ketään kaivanneeksi", sanoi Pélisson, joka samassa käänsi selkänsä Fouquetille ja eteni vastakkaiseen suuntaan.
"Minäpä en näe herra Lyodotia, jolta saan apurahani", huomautti Loret.
"Ja minä", virkkoi abbé ikkunan äärestä, "olen hiukan odotellut kelpo d'Eymerisia, joka viime brelan-pelissä jäi minulle yksitoistasataa livreä velkaa."
"Loret", sanoi Fouquet kävellen vakavana ja kumarassa, "sinä et enää pääse nostamaan apurahaasi Lyodotilta, ja sinä, abbé, et voi periä saatavaasi d'Eymerisilta, sillä kumpainenkin on kuoleman partaalla."
"Kuoleman?" huudahti seurue, joka kamalasta sanasta väkisinkin seisahtui varovaisessa näyttelemisessään.
"Muistakaa asema, hyvät herrat", sanoi Fouquet, "sillä meitä mahdollisesti vakoillaan… Niin, he ovat kuoleman omia."
"Kuoleman omia!" toisti Pélisson; "nuo miehet, jotka tuskin kuusi päivää sitten tapasin terveyttä uhkuvina ja reippaina! Epävakaista tosiaan on ihmisparan elämä; ei sitä tiedä, kenet äkkitauti kaataa."
"Viimeiseen asti voi toivoa paranemista", arveli Loret.