"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne ovat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä huimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen portviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle. Suokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti."
"Olkoon menneeksi sitten!"
"Minä lähden täältä", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; "tämä iloisuus on alhaista."
"Nuori mies", vastasi d'Artagnan vakavasti, "sinä jäät minun luokseni tänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa silmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä ja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi. Tahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä tekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen, — siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen kuumentamassa ilmassa."
Uuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla kun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden vieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa tai pikku huoneisiin hajaantuneina.
Jos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä valmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta, jonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli jykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle pöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.
Tältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten sanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien janoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä vastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän yritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei vieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.
"Monsieur", hän sanoi, "te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut saapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse täältä enää pois."
"Sinä olet oikeassa", myönsi muskettisoturi. "Haloo! Hei! Tänne joku, mordioux!"
Mutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui siruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan aikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman selvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti ruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi puutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan syrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija askeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita, jotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.