Päivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon hyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.
Hän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi alas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä ainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli häntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa sekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi Bretagnen-retkelleen.
Parempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki huomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä raikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja hedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon edustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon laatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä niin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä. Sekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen asemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan paikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään tässä kohden.
— Nyt, — tuumi hän itsekseen, — hengittäkäämme täysin vedoin aamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin rauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin näppäriä pikku harkitsemuksissamme. — On aika, — pitkitti d'Artagnan, — laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella[39] on suuri pää täynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on taistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva niistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.
— Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet miehiänsä? — Herra Fouquet, — vastasi d'Artagnan itselleen, — on pulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat kiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. — Minä en ole nainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa herra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin herra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia, mutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. — Ei, minä saan paremmankin esimerkin, mordioux: olen juuri sillä kannalla kuin samainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén prinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei ollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi oli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi raskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan. — Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. — Mitä herra Colbert tahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra Fouquet ei tahdo. — Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on varsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin itselleen.
D'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo saapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen jokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa taskusta, — ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa olosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.
— No, — mietti hän, — eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja matkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei minut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: Paljon melua tyhjästä.[40]
66.
Matka.
Oli jo kenties viidettäkymmenettä kertaa, kun tämä pronssisydäminen ja teräslihaksinen mies nyt jätti kotinsa ja ystävänsä, sanalla sanoen kaikki, tavoittaakseen menestystä tai kuolemaa. Jälkimmäinen oli aina kuin peläten väistynyt hänen tieltään; menestys taasen oli vasta kuukausi sitten varsinaisesti asettunut hänen liittolaisekseen.