"Olkoon menneeksi! Minä tulen mukaan; en käy välillä enää missään."
D'Artagnan näkikin kalastajien vintturilla hinaavan purtensa vesille; meri nousi, ja lopuksi herra Agnan antoi miesten autella hänet veneeseen, hyvin esitetyllä pelollaan nauratellen pikku kalastajapoikia, jotka tähystivät häntä suurilla, älykkäillä silmillään. Hän heittäysi neljään taipeeseen käännetylle purjeelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia, ja kahden tunnin kuluttua alus halkoi ulapan pintaa ison, nelikulmaisen purjeensa varassa.
Kalastajat kohdistivat kaiken mielenkiintonsa pyyntihommaan, joten heidän huomiotaan ei herättänyt vieraan hyvä viihtyminen. Tämä ei kalvennut eikä voihkinut, ei näkynyt ollenkaan voivan pahoin. Kun kukaan ei ehtinyt ohjaamaa purtta, vaappui ja töyssähteli vene aivan kamalasti, mutta ensikertainen purjehtija säilytti kaiken uhalla hyväntuulisuutensa ja ruokahalunsa.
He kalastivat innokkaasti, ja saalis oli jotensakin runsas. Makrillit ja kampelat ihan hypähtelivät puraisemaan koukkuihin, joissa syöttinä oli äyriäisiä. Tavattoman isot meriankeriaat ja turskat olivat jo nykäisseet poikki kaksi peruketta, ja edellistä lajia oli kolme liejuisina kiemuroina sätkimässä purren varastolokeron seiniä vasten.
D'Artagnan toi onnea mukanaan, sanoivat hänelle kalastajat. Soturista tämä puuha oli niin hauskaa, että hänkin tarttui toimeen, nimittäin siimaan, ja päästeli kaikuvia ilonrähähdyksiä ja meheviä voimasanoja, jotka olisivat voineet hämmästyttää hänen muskettimiehiäänkin, aina kun paulaan mennyt saalis tempoilullaan jännitti hänen käsivoimiaan ja pani hänen taitonsa koetteelle.
Näin hupainen ajanvietto oli saanut hänet unohtamaan valtiollisen tehtävänsä. Hän rimpuili parhaillaan jäntevän meriankeriaan kanssa, toisella kädellään ottaen tukea veneen laidasta, voidakseen toisella kiskoa korjuuseen vastustajansa, jonka kita oli ammollaan pinnassa, kun venepäällikkö huomautti hänelle:
"Olkaa varuillanne, ettei teitä nähdä Belle-Isleltä!"
Noilla sanoilla oli d'Artagnaniin taistelupäivän ensimmäisen tykinluodin vingahduksen teho: häneltä kirposi sekä siima että ankerias, jotka toisissaan kiinni ollen palasivat syvyyteen. D'Artagnan havaitsi nyt korkeintaan puolen lieuen päässä Belle-Islen kallioiden siintävät ääripiirteet, joiden yli linnan valkoinen hahmo kohosi majesteettisena. Taampana häämöitti maata metsineen ja vehmaine niittyineen, jotka olivat karjan laitumina. Se näky kiinnitti muskettisoturin huomion ensiksi puoleensa. Aurinko oli nimittäin jo kohonnut taivaanlaen itäiselle neljännekselle, ja kultasäihkyänsä merelle valaessaan se kiehtoi lumotun saaren niin häikäisevään loisteeseen, että silmä eroitti ainoastaan tasaiset paikat; jokainen varjo piirsi jyrkän, synkän viirun niittyjen tai muurien hohtavaan pintaan.
"Kas, kas!" virkahti d'Artagnan katsellessaan mustia kalliomöhkäleitä; "tuossapa nähdäkseni on luonnonvarustuksia, jotka eivät tarvitse insinöörien työtä, tehdäkseen maihintulon vaikeaksi. Mistä hitosta voikaan poiketa koko maakappaleelle, jonka itse Luoja näyttää niin huolellisesti suojanneen?"
"Tuolta puolen", vastasi purren omistaja, kääntäen purjetta ja antaen peräsimelle työntäisyn, joka suuntasi veneen sievää pikku satamaa kohti; tottumaton ei voinut eroittaakaan tätä poukamaa vastarakennetun vallituksen juurelta.