"Kyllä näen. Mitä siitä?"
"No, siinä asuu Aramis."
"Mitä! Eikö hän asu piispankartanossa?"
"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa, ja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle, että hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin. Ja samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja dominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni kohoaa pilviin."
"Erinomaista!"
"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on omat muurinsa, torninsa, vallihautansa, — rantalaiturikin päättyy sinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän pikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin purjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle."
"Portos, Portos, veikkoseni", huudahti d'Artagnan, "sinä ehtymätön tietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua enää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään."
"Nyt olemme perillä", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen keskustelulle toisen käänteen.
— Jo oli aikakin, — ajatteli d'Artagnan, — sillä Aramiksen hevonen sulaa kuin jäästä muovattuna.
He tulivat samassa esikaupunkiin, mutta olivat tuskin portilta edenneet sataa askelta, kun heitä hämmästytti havainto, että kaduille oli siroiteltu lehviä ja kukkasia. Vannesin vanhoille seinämuureille oli ripusteltu Ranskan vanhimpia ja harvinaisimpia kirjailtuja ryijyjä, ja rautaisilta ulokkeilta liehui pitkiä, valkoisia, kukkaskimpuilla koristeltuja hursteja. Kadut olivat autioina; koko väestö oli ilmeisesti kerääntynyt johonkin erityiseen paikkaan. Ikkunakaihtimet oli suljettu, ja raitista viileyttä tunkeutui huoneisiin koruverhojen suojasta, jotka loivat leveitä, mustia varjoja taaksensa seinille.