Eräässä kadunkulmassa osui vastatulleiden korviin äkkiä veisuuta. Pyhäpukuinen kansanjoukko vilahteli suitsutuskiehkuroista, jotka sinertävinä tuprahduksina kohosivat taivasta kohti, ja ruusunlehtipilviä leijui ilmassa talojen välikertain tasalle asti.
Kaikkien päiden yläpuolella näkyi ristejä ja lippuja uskonnon pyhinä vertauskuvina. Näiden alla ja ikäänkuin siunaavassa suojassa kulki parvi valkopukuisia ja sinikaunokkiseppeleillä somistautuneita nuoria tyttöjä. Molemmin puolin katua marssi kujana linnaväen sotilaita, kantaen kukkavihkoja muskettiensa piipuissa ja peitsiensä kärjissä. Se oli hengellinen juhlakulkue.
D'Artagnanin ja Portoksen katsellessa tätä kaikkea säädyllisyyden vaatimalla hartaudella, johon kätkeytyi äärimmäistä kärsimättömyyttä päästä eteenpäin, lähestyi kadunkulmaa upea kunniakatos sadan jesuiitin ja sadan dominikaanimunkin johtamana ja saattueenaan kaksi arkkidiakonia, rahastonhoitaja, penitentiarius ja kaksitoista kanunkia. Ilmaa järisytti ja kaikkien lähirakennusten ikkunoita helisytti jylisevällä äänellään esiveisaaja, joka oli varmaankin valikoitu Ranskan kaikista laulajista mahtavimpana, niinkuin keisarillisen kaartin eteisvartija etsitään valtakunnan jättiläisistä. Häntä seurasi neljä muuta, jotka näyttivät olevan mukana vain säestämässä täti elävää pitkäistä.
Kunniakatoksen alta näkyi kalpeat ja ylväät kasvot, mustat silmät, tumma, hopeahapsilla siroiteltu tukka, hieno ja sulkeutunut suu, ulkonevan kulmikas leuka. Tätä majesteettista päätä peitti piispan hiippa, joka hallitsevaisen ilmeen ohella antoi noille piirteille siveellisen ankaruuden ja hengellisen tutkistelun sävyä.
"Aramis!" huudahti muskettisoturi vastoin tahtoaan, kun tämä ylhäinen olento sivuutti hänet.
Kirkkoruhtinas hätkähti; hän näytti kuulleen tämän äänen niinkuin kuolleista heräävä virkoaa Lunastajan kutsulla. Hän kohotti suuret mustat silmänsä pitkien ripsien suojasta ja tähtäsi ne empimättä sille suunnalle, mistä huudahdus oli tullut. Yhdellä silmäyksellä hän näki Portoksen ja d'Artagnanin lähellään.
D'Artagnan puolestaan oli myös terävällä katseellaan pannut merkille kaikki. Kirkkoruhtinaan kuva kiireestä kantapäähän asti oli häipymättömästi painunut hänen mieleensä. Hänen huomiotaan oli etenkin muuan seikka herättänyt. Hänet havaitessaan oli Aramis punehtunut, ja melkein samassa silmänräpäyksessä oli ystävän jälleennäkemisen hillittyä ilahdusta kuvastavaan katseeseen yhtynyt valtiaan tutkivaisuutta. Ilmeisesti Aramis kysyi itsekseen:
— Miten on d'Artagnan täällä Portoksen kanssa, ja mitä tekemistä hänellä on Vannesissa?
Aramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui, kohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut silmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän pelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan ja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku salaisuus.
Suoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi kaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii ehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,[48] Aramis ojensi kauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti kimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen ystävänsä kumartumaan.