"Uhkeata", sanoi Portos.
"Et kuitenkaan", lausui jälleen d'Artagnan terävästi katsellen Aramista, "et kuitenkaan liene hautautunut tänne ikuisiksi ajoiksi?"
"Suo anteeksi, sanaa hautautunut en hyväksy."
"Mutta minusta tällainen etäisyys Pariisista tuntuu todellakin hautautumiselta, tai paljonkaan ei puutu."
"Hyvä ystävä, minulle alkaa karttua ikää", sanoi Aramis, "suurkaupungin hälyä ja humua en enää siedä. Viidenkymmenenseitsemän vanhana täytyy jo etsiä rauhaa ja tutkistelun alaisuutta. Sitä olen saanut täällä. Mikä voisikaan olla kauniimpaa ja samalla vakavampaa kuin tämä vanha Armotica? Täältä, parahin d'Artagnan, minä löydän kaiken vastakohdan sille, mistä ennen pidin, ja elämänsä loppupuolella ihminen kaipaa juuri erilaista kuin sen alussa. Tuolloin tällöin saan vielä täälläkin entisistä iloistani jonkun tervehdyksen, sen kuitenkaan kääntämättä mieltäni pelastuksen tieltä. Olen yhä tästä maailmasta ja kuitenkin lähestyn jokaisella askeleellani Jumalaa."
"Kaunopuheinen, viisas, varova, — olet täydellinen kirkkoruhtinas, Aramis, ja minä onnittelen sinua."
"Mutta", huomautti Aramis hymyillen, "ethän ole tullut pelkästään lausumaan minulle kohteliaisuuksia, rakas ystävä? Sano, mikä sinut on tuonut tänne? Olisiko minulla se onni, että sinä tavalla tai toisella tarvitsisit minua?"
"Ei, Jumalan kiitos, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "ei ole kysymys sellaisesta; minä olen rikas ja riippumaton."
"Rikas?"
"Niin, rikas omiin oloihini, mutta en tietystikään sinun tai Portoksen mittapuun mukaan. Minulla on viitisentoistatuhatta korkotuloja."