Aramis loi häneen epäluuloisen katseen. Hän ei voinut uskoa vanhan ystävänsä päässeen niin hyviin varoihin, semminkin kun näki hänet noin vaatimattomassa asussa.
Huomaten nyt selitysten hetken tulleen d'Artagnan kertoi Englannin-retkensä. Selostuksensa aikana hän näki ainakin kymmenen kertaa kirkkoruhtinaan silmien säkenöivän ja hänen hoikkien sormiensa nytkähtelevän. Portos taasen ei ilmaissut d'Artagnania kohtaan ihailua, vaan hurmiota, haltioitumista.
"No niin?" äännähti Aramis kertojan lopetettua.
"Ka, huomaat nyt, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "että minulla on ystäviä ja omaisuutta Englannissa sekä aarre Ranskassa. Jos voit niitä käyttää, niin tarjoan ne sinulle. Sentähden tulin tänne."
Niin horjumaton kuin hänen katseensa olikin, ei se kuitenkaan sillä hetkellä kyennyt kestämään toverin silmäystä. Hän käänsi niin ollen kasvonsa Portokseen, niinkuin miekka läpäisemättömästä painostuksesta taipuu tavoittamaan muuta tietä.
"Joka tapauksessa", huomautti piispa, "olet ottanut kummallisen matkapuvun, parahin ystävä."
"Viheliäisen, — sen tiedän. Mutta kaiketi voit käsittää miksi minä en tahtonut matkustaa ritarina tai iloisena herrasmiehenä. Rikastuttuani olen käynyt itaraksi."
"Ja sanot siis pistäytyneesi Belle-Islelle?" huomautti Aramis äkillisesti.
"Niin", vastasi d'Artagnan; "tiesin tapaavani siellä Portoksen ja sinut."
"Minut!" huudahti Aramis. "Minut! Koko vuoden kuluessa, jonka olen viettänyt täällä, en ole ainoatakaan kertaa mennyt merelle."