"Kas vain!" sanoi d'Artagnan; "en olisi aavistanut, että olet niin kotirakas."
"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy vieläkin muistuttaa, etten enää ole entisenlainen. Ratsastaminen on minulle vaivalloista, laivassa tulen merikipeäksi; olen raihnas pappiparka, valitan ja nurun alituiseen ja olen taipuvainen lihankuoletukseen, joka minusta tuntuu vanhuuden lepyttelyltä, sovinnonteolta kuoleman kanssa. Minä pysyn paikoillani, hyvä d'Artagnan, pysyn paikoillani."
"No, sitä parempi; sitten meistä tuleekin luultavasti naapurukset."
"Jopa se olisi jotakin!" sanoi Aramis, edes yrittämättä salata oudoksumistaan; "sinäkö minun naapurikseni?"
"Ka, hyvä Jumala, niin!"
"Kuinka se kävisi?"
"Olen aikeissa ostaa muutamia hyvin tuottavia suolakuivattamoita Piriacin ja Croisicin välillä. Ajattele, hyvä ystävä, kukin sato tuottaa kaksitoista prosenttia puhdasta; tavara ei laske milloinkaan polkuhintaan, ei milloinkaan tule ylimääräisiä kustannuksia: uskollinen ja säännöllinen valtameri jättää joka kuudes tunti osuuden kassaani. Olen ensimmäinen pariisilainen keksimään tällaisen keinottelun. Älä hiisku tästä mitään, minä pyydän, kunnes kaupat on vahvistettu. Saan kolmen lieuen maakaistaleen kolmellakymmenellätuhannella livrellä."
Aramis loi Portokseen silmäyksen kuin kysyäkseen, oliko tuo täyttä totta, — eikö kenties ollut jotakin ansaa kätkettynä tähän näennäiseen luontevuuteen. Mutta ikäänkuin häpeissään näin taitamattomaan liittolaiseen vetoamisesta hän taas heti keräsi kaikki voimansa uuteen hyökkäykseen tai uuteen puolustukseen.
"Minulle oli vakuutettu", hän sanoi, "että sinulla oli hovissa joku rettelö, josta suoriuduit niinkuin osaat suoriutua kaikesta, hyvä d'Artagnan, — sotaisella kunnialla."
"Rettelö!" toisti muskettisoturi remahtaen nauruun, joka ei kuitenkaan riittänyt peittämään hänen hämmennystään, sillä Aramiksen sanoista oli hänellä syytä arvella, että tämä kenties oli saanut vihiä hänen viimeisistäkin suhteistaan kuninkaaseen; "minulla? Oh, kerrohan toki, hyvä Aramis!"