Untuvapatjallaan röhöttävä jättiläinen, joka ei ollut vielä maannut täyttä puoltatoista tuntia, nautti yhä sen ensimmäisen unen autuaallista rauhaa, josta Portoksella olisi kellojen moike ja kanuunain jyske kilpistynyt; hänen päänsä oli kallistunut laivan hiljaista tuuditusta muistuttavaan asentoon. Pian olisi Portos jo alkanut nähdä unia.
Hänen kamarinsa ovi avautui hiljaa piispan käden kevyestä työnnöstä. Aramis lähestyi nukkuvaa. Paksu lattiamatto vaimensi hänen askeleensa; sitäpaitsi Portos kuorsasi niin väkevästi, ettei siinä jyrinässä olisi mikään kuulunut.
Aramis laski kätensä hänen olalleen.
"Joutuin", sanoi hän, "joutuin, hyvä Portokseni!"
Puhujan ääni oli säveä ja sydämellinen, mutta siihen sisältyi enemmän kuin kehoitus, — siinä oli käsky. Hänen kätensä oli keveä, mutta se ilmaisi vaaraa.
Portos kuuli sikeän unensa syvyyteen Aramiksen äänen ja tunsi hänen kosketuksensa.
Hän hätkähti.
"Kuka siinä?" jyräytti hän.
"Hiljaa, se olen minä", vastasi Aramis.
"Sinäkö, rakas ystävä! Ja mitä lempoa sinä minusta herätät?"