"Herra du Vallon vain kuorsaa."
"Tosiaan", sanoi Aramis, "ainoastaan hän kykeneekin tuolla tavoin tärisyttämään taloa. Suvaitsettehan, Pélisson, että tiedustan hänen vointiaan?"
"Ja te sallitte minun tulla mukaan?"
"Peräti mielelläni!"
He astuivat huoneeseen. Portos makasi vuoteella pikemmin sinipunaisena kuin punehtuneena kasvoiltaan, silmät turvoksissa ja suu ammollaan. Hänen valtavan rintansa syvistä onkaloista kohoava pauhu helisytti ikkunanruutuja, Jännittyneet ja koholle nousseet kasvolihakset, hiestä suorrukkeinen tukka, voimakkaasti kaareutuva leuka ja väkevinä heilahtelevat hartiat eivät voineet olla herättämättä jonkunlaista ihailua: noin tavattomassa rotevuudessa oli jotakin melkein jumalallista. Jättimäiset sääret ja jalat olivat pöhistyessään saaneet hänen nahkasaappaansa rakoilemaan, ja siinä hänen suunnaton ruhonsa nyt lojui kuin Agrigentumin tasangolla viruva graniittijättiläinen.
Pélissonin käskystä alkoi muuan kamaripalvelija leikata pois saappaita, sillä mikään voima maailmassa ei olisi voinut vetää niitä jalasta. Neljä lakeijaa oli sitä turhaan yrittänyt, kiskoen kuin vintturi. He eivät olleet onnistuneet edes saamaan Portosta hereille.
Häneltä siis otettiin saappaat siekaleina, ja hänen jalkansa putosivat takaisin vuoteelle; häneltä leikeltiin myös loputkin vaatekappaleet yltä, ja sitten hänet kannettiin kylpyyn, jossa hän sai maata tunnin. Viimein hänet puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin ja laskettiin lämmitetylle vuoteelle. Kaikki tämä tapahtui sellaisella työllä ja tuskalla, että sen olisi luullut häiritsevän kuolluttakin, mutta se ei saanut Portosta edes raottamaan silmiänsä tai hetkeksikään pysàhdyttämään kuorsauksensa järisyttäviä urkuja. Ollen luonnostaan kuivakiskoisen jäntevä ja mieleltään lannistumaton Aramis tahtoi uhmata väsymystä ja työskennellä Gourvillen ja Pélissonin kanssa; mutta hän meni tainnuksiin tuolilla, jolla oli itsepintaisesti istunut. Hänet kannettiin viereiseen huoneeseen, missä vuoteen lepo voivutti rauhattomasti askartaneet aivotkin tyyntymään.
75.
Herra Fouquet toimii.
Sillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan Louvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän kävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli ensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat useinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena surutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.