"Mylord", puuttui puheeseen kuningatar, "minun täytyy sanoa, että yhdyn ehdottomasti Norfolkin kreivin käsitykseen; ja vaikka sää nyt olisikin sees ja suotuisa, sen sijaan että tuulee ja nousee sumua, on velvollisuutenamme suoda jokunen tunti rauhalliseen jäähyväisseurusteluun upseerin kanssa, joka on niin onnellisesti ja harrasta huolenpitoa osoittaen tuonut meidät Ranskan rannikon näkyviin, missä hänen on meidät jätettävä."
Sanattomana Buckingham loi kysyvän silmäyksen prinsessaan. Mutta puolittain piiloutuneena kultaompeleisten samettiverhojen suojaan ei tämä enää kuunnellutkaan väittelyä, vaan oli kohdistanut huomionsa kreivi de Guicheen, joka keskusteli hiljaa Raoulin kanssa. Se oli uusi isku herttualle, joka oli Henriette-prinsessan katseessa näkevinään syvempääkin tunnetta kuin uteliaisuutta. Hän peräytyi hoippuen ja tuli silloin tölmänneeksi isoamastoa vasten.
"Herttuamme ei ole oikein varmakäyntinen laivan kannella", virkkoi sen nähdessään leskikuningatar ranskaksi, "siitä syystä hän varmaankin on niin hätäinen pääsemään maihin!"
Nuori ylimys kuuli vielä nuo sanat; hän vaaleni, antoi mielenkarvaudessaan käsiensä vaipua alas sivuilleen ja vetäytyi yksinäisyyteen, purkaen syvään huokaukseen entisen rakkautensa ja uuden äkänsä.
Amiraali ei sen enempää piitannut Buckinghamin pahantuulisuudesta, vaan johti naiset piankin peräsalonkiin, jonne oli katettu koko seurueen arvoa vastaava hieno päivällispöytä. Norfolkin kreivi istuutui prinsessan oikealle puolelle ja osoitti kreivi de Guichelle paikan vasemmalla, missä tavallisesti herttualla oli ollut sijansa. Ruokailusuojaan saapuessaan tämä sitten yhä lisääntyväksi mielipahakseen näkikin syrjäytyneensä alemmalle arvosijalle entisestään, joskin hänen oli myönnettävä, että sitä vaati hovisääntö, tuo toinen valtiatar, jota hänen oli pidettävä kunniassa.
Kreivi de Guiche puolestaan oli kenties vielä kalpeampi onnesta kuin hänen kilpailijansa oli vaalennut kiukusta, kun hän hätkähtäen istuutui prinsessan viereen, jonka silkkihame hänen ruumistansa hipaistessaan värisytti hänen koko olemustaan ennentuntemattomalla auvolla. Aterian päättyessä Buckingham kiirehti tarjoamaan käsivartensa prinsessalle. Mutta nyt oli de Guichen vuoro antaa herttualle opetus.
"Mylord", virkkoi hän, "suvaitkaa tästälähtein olla asettumatta hänen kuninkaallisen korkeutensa ja minun väliin. Hänen kuninkaallinen korkeutensa kuuluu nyt Ranskalle, ja tarjotessani hänelle käsivarteni minä esiinnyn kruununprinssin sijaisena."
Sen sanoessaan hän teki vastaavan liikkeen niin ilmeisen kunnioittavasti ja samalla niin uljaan ylevästi, että englantilaisten keskuudesta kuului ihailun sorinaa, herttuan väkisinkin huoatessa katkerasti.
Raoul rakasti, ja hän ymmärsi kaikki. Hän tähtäsi ystäväänsä sellaisen merkitsevän silmäyksen, jolla ainoastaan uskollinen toveri tai huolehtiva äiti kykenee varoittamaan mahdollisesta harha-askeleesta.
Ehtoopäivällä ilmestyi viimein aurinko esiin, tuuli laantui, meren pinta tyyntyi, ja hälvenevä usma paljasti jälleen näkyviin Ranskan myhäilevän rannikon tuhannet valkoiset rakennukset, jotka sievästi kuvastuivat vehmaiden puiden tai sinisen taivaan taustalta.