Nämä sanat kohdistuivat niin suoranaisesti de Guicheen, että tämä kalpeni, ja äkillisen väristyksen valtaamana hän saattoi vain koneellisesti ojentaa toisen kätensä Raoulia kohti, peittäessään toisella silmänsä ja otsansa.
"Mutta, Jumalan kiitos", pitkitti Raoul ystävänsä mielenliikutuksesta välittämättä, "ranskalaiset, joita huudetaan kevytmielisiksi, maltittomiksi, velvollisuuksiaan polkeviksi, osaavat käyttää tervettä harkintaa ja ankaraa kunniantuntoa korkean sopivaisuuden kysymyksissä. Tästä huomauttaessani lisäsin herttualle, että me Ranskan aatelismiehet palvelemme kuninkaitamme uhraamalla heille kaikki intohimomme niinkuin omaisuutemme ja henkemmekin, ja milloin sattumalta kiusaaja johdattaa mieleemme sellaisia pahoja ajatuksia, jotka sytyttävät tuleen sydämen, me heti sammutamme liekin vaikka verellämme. Tällä tavoin — sanoin — me pelastamme kolme kunniaa yhdellä kertaa: isänmaamme, valtiaamme ja omamme. 'Niin me toimimme, hyvä herttua', lopetin selittelyni, 'ja siten tulee jokaisen kunnon miehen menetellä'. Ja pätevää se todisteluni näkyy olleenkin, veikkoseni", jatkoi Raoul, "koska kuumaverinen ulkomaalainen vastustelematta alistui siihen."
De Guiche oli tähän asti yhä kumarampaan vaipuneena kuunnellut ystävänsä puhetta, mutta nyt hän nousi ylpein katsein ja tarttui kuumeisella kädellään Raoulin käteen; hänen poskipäänsä hehkuivat, äsken oltuaan kylmän verettömät.
"Sinä puhuit hyvin", tunnusti hän tukahtuneella äänellä, "ja olet kelpo ystävä, Raoul. Kiitos! Nyt pyydän sinua jättämään minut yksin."
"Tahdot olla rauhassa?"
"Niin, tarvitsen lepoa. Aivojani ja sydäntäni on tänä paljon koeteltu; kun huomenna palaat, en ole enää sama mies.
"No niin, nuku yösi hyvin", toivotti Raoul peräytyen.
Kreivi astahti ystäväänsä kohti ja veti hänet sydämellisesti syliinsä. Mutta tässä ystävällisessä puristuksessa kykeni Raoul vielä tuntemaan suuren, lannistetun intohimon vavahtelua.
Yö oli raikas, tähtivaloinen, ihana; tuulen vaimennuttua oli auringon lämpö tuonut kaikkialle iloa, riemua ja rauhaa. Taivaalle oli muodostunut muutamia pitkiä pilvenlonkia, joiden villava valkoisuus lupasi useita itätuulahduksen lauhduttamia kauniita päiviä. Kaupungintalon aukiolla olivat suurten sädekimppujen katkomat pitkät varjot levinneet ikäänkuin jättimäiseksi mustien ja valkoisten paasien mosaiikiksi.
Piankin koko kaupunki vaipui uneen; jäi vain heikko valo pilkoittamaan prinsessan asunnosta öiselle turulle, ja tämä leppoisa alaskierretyn lampun hohde tuntui nuoren tytön tyynen unen heijastukselta, — immen, jolle elämä on vasta alkanut esittää ensimmäisiä ihmeitään ja jonka sielunliikkeet tyyten tasaantuvat ruumiin uinahtaessa.