"Enpä tiedä, — se ei niin jäänyt mieleeni."
"Se vaikutti teihin kuitenkin hyvin voimakkaasti."
"Mahdollista kyllä."
"Onko hänellä edes henkevyyttä?" tiedusti prinssi.
"On paljonkin, luullakseni", vastasi de Guiche.
"Entä Buckinghamin herttualla?" kysyi junkkari.
"Sitä en osaa sanoa."
"Minä kyllä luulisin olevan", jatkoi junkkari, "sillä hän pitää Madamea naurutuulella ja näkyy esiintyvän mieluisana seuralaisena; älykäs nainen ei milloinkaan viihdy typerän miehen parissa."
"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta", mukausi de Guiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli huomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan kanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen keskustelun siten toiselle tolalle.
Tulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt, että hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä. Leskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he maanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä ja puutetta. Henrik IV:n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona asuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama laet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät, kun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli kaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot, kiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut — kaikkialla monihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja, käytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita, eteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla pihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön Mazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että nöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja epäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat, äänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi ritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja vaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen Ranskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei väliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa pöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä halveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen murhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär unohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin voitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että loistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle palautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita oli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän esiintyessään pelkästään Henrik IV:n jälkeläisinä.