Tämän nimen kajahtaessa Raoulin sydämen pohjukkaan asti hänen silmänsä sumenivat. Hän ei enää nähnyt tai kuullut mitään, niin että prinssi havaitessaan nuoren ritarin tyrmistyneen tarkkaamattomaksi pikku rupattelulleen siirtyikin lähemmäksi katsastamaan niitä kaunottaria, jotka hän oli ensimmäisellä silmäyksellä arvostellut huomattavimmiksi.
"Louise täällä! Louise prinsessan seuranaisena!" jupisi Raoul, ja hänen oli yhä vaikea uskoa silmiään, kun hän sitten uudestaan antoi katseensa harhailla Louisesta tämän ystävättäreen.
Jälkimmäinen oli jo heittänyt silleen sen ujouden, jonka oli omaksunut vain esittelyä ja tervehdyksiä varten, ja seisoi nyt eräässä sopessa itsekseen varsin rohkeasti tähystellen kaikkia läsnäolijoita. Raoulin huomatessaan hän nautti ilmeisestä hämmästyksestä, johon hänen ja la Vallièren esiintyminen oli syössyt rakastajaparan. Raoul olisi mielellään välttänyt tuota vahingoniloista, ilkamoivaa katsetta, joka pahoin kiusasi häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pidättyä alinomaan vilkaisemasta häneen kysyvästi. Louise taasen — joko luontaisesta arastelusta tai muusta syystä, jota Raoul ei kyennyt selittämään — piti silmänsä hellittämättömästi luotuina alas ja kainona ja oudon loiston häikäisemänä tyttö rauhattomasti hengittäen vetäytyikin syrjään mahdollisimman pian, tointumatta ystävättärensä nyhjäisyistäkään.
Bloisin neitosten ilmestyminen tähän piiriin oli Raoulille arvoitus, johon hän kiihkeästi kaipasi selitystä. Mutta sitä ei ollut keltään saatavissa, kun Malicornekin oli joutunut hiukan hämilleen tällaisessa valiojoukossa ja huolestunut mielitiettynsä pilkallisista silmäyksistä, niin että hän oli laajassa kaaressa vähin erin kiertänyt muutaman askeleen päähän Condén prinssistä hovineitojen ryhmän taakse, melkein Aure-neidin äänen kuuluviin.
Paremmin tointuessaan oli Raoul kuulevinaan tuttuja ääniä vasemmallaan. Siellä puhelivatkin keskenään de Wardes, de Guiche ja Lotringin junkkari, — niin hiljaa kylläkin, että tarkkaavainenkaan korva tuskin eroitti heidän supatustaan avarassa salissa, eikä sanoja ensinkään. Tarvittiin melkoista tottumusta kyetäkseen siten haastelemaan suorana seisten ja millään liikkeellä tai ilmeellä osoittamatta, että mitään puhelua oli käynnissä vieruskumppanin kanssa, ja erityisesti oli harjaannuttava kuuntelemaankin, kun mikään katse tai ele ei apuna tulkinnut varovaista sipinää, vaan kaikkien oli ikäänkuin kuvapatsaina asetuttava ulkonaisesti tarkkaavaisiksi ja juhlallisen huomaavaisiksi heidän majesteettiensa johtelemalle viralliselle haastelulle. Kuninkaan ja kuningattarien ympärille muodostuneissa suurissa kehissä oli kuitenkin päässyt hyvään vauhtiin jo monta tällaista yksityistä keskustelua, joiden hiljaisessa kuiskeessa mielistely ei ollut vallitsevana sävynä.
Mutta Raoul oli jo saavuttanut taitavuutta tuossa hovitavan mukaisessa mielipiteiden vaihdossa ja kykeni usein huulten liikkeistä oivaltamaan sanojen merkityksen.
"Kuka tuo Montalais on?" kysyi de Wardes. "Ja la Vallière? Mitä maalaisneitosia meille lähetetäänkään?"
"Montalaisin minä tunnen", vastasi Lotringin junkkari; "hän on näpsä tyttö, joka tuottaa hoville hupia. Ja kyllähän la Vallière näkyy olevan viehättävä hiukan rampanakin."
"Huh!" hengähti de Wardes.
"Älkää vähitelkö hänen tenhoaan, de Wardes; nilkuista kaunottarista on latinankielellä monta hyvin sattuvaa ja todenmukaista sanantapaa."