"Kiitos", vastasi de Wardes, "mutta minulle riittää se pelkkä huomio, että hänen käynnissään on tasapainon puutetta."
"Jättäkää jo tuollaiset huomautukset, hyvät herrat", pyysi de Guiche, luoden levottoman silmäyksen Raouliin. Mutta näköjään ei tähän huolestukseen ollut mitään aihetta. Raoul oli säilyttänyt katsantonsa aivan järkkymättömänä ja välinpitämättömänä, vaikka hän olikin tajunnut jokaisen sanan. Hän tuntui vain painavan mieleensä kaikki noiden kahden härnääjän hävyttömyydet, selvittääkseen tilinsä heidän kanssaan sopivan tilaisuuden tullen.
De Wardes varmaankin aavisti tuon ajatuksen, sillä hän jatkoi samaan tapaan:
"Keitä noilla neitosilla on rakastajinaan?"
"Montalaisilla?" virkkoi junkkari.
"Hänellä ensiksikin."
"Kah, — te, minä, de Guiche, ken vain haluaa, pardieu."
"Entä toisella? Neiti de la Vallièrella?"
"Varokaa, hyvät herrat", keskeytti de Guiche, "kuningatar kuulee."
Raoul pisti käden poveensa ja kouraisi raivostuneesti rintaansa, voidakseen hillitä mielenkuohunsa. Mutta juuri tuo törkeys, jota tyttöpoloisia kohtaan käytettiin, sai vakavan päätöksen muodostumaan hänen mielessään.