"Se johtuu asiani vakavuudesta, Louise. Tahdotko kuunnella minua?"
"Kuuntelen kyllä; huomautan vain vieläkin, monsieur, että me olemme kahden."
"Olet oikeassa", sanoi Raoul, ja tarjoten käsivartensa hän vei nuoren tytön vastaanottosalin viereiselle lehterille, jonka ikkunat olivat pihan puolella. Keskimmäisen ikkunan kohdalla oli ulkoparveke, jolle kaikki olivat kiirehtineet katselemaan kuninkaallisten vitkallisia lähtövalmistuksia. Raoul avasi sivuikkunan ja aloitti asettuessaan seisomaan sen ääreen neiti de la Vallièren kanssa:
"Louise, sinä tiedät, että olen lapsuudestani saakka hellinyt sinua kuin sisarena, uskoen sinulle kaikki huoleni ja toiveeni."
"Niin", vastasi neitonen hyvin hiljaa, "sen tiedän, herra Raoul."
"Sinulla puolestasi oli tapana osoittaa minulle samaa ystävyyttä ja luottamusta. Minkätähden et ole enää tässä tilaisuudessa ollut ystävättäreni, vaan asettunut vieraammaksi?"
Kreivitär ei vastannut mitään.
"Olen uskonut sinun rakastavan minua", pitkitti Raoul, jonka ääni alkoi yhä enemmän värähdellä; "olen ajatellut, että olit myöntynyt kaikkiin yhteisen onnemme suunnitelmiin, joista haastelimme kahdenkeskisillä kävelyillämme Cour-Chevernyn suuressa puistossa ja Bloisin poppelikujan siimeksessä. Sinä et vastaa, Louise? Olisiko todellakin niin", kysyi nuori mies tuskin hengittäenkään, "että sydämesi ei enää ole minun?"
"Miten voitte sitä kysyä?" kuiskasi tyttö.
"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut sinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen luonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä hovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen vanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi näkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään pahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise, onko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin siitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?"