"Poikani, poikani!" varoitti leskikuningatar; "tuollainen sanantapa ei sovi sinun arvollesi! Vaimollasi ei ole mitään armastelijaa ja missään tapauksessa ei Buckinghamin herttua joutuisi sille sijalle: sanon vieläkin, että se suku on uskollista ja kunniantuntoista; he eivät ikinä häpäisisi vieraanvaraisuuden lakeja."
"Oh, madame", kivahti Filip, "herttua on englantilainen, ja pitävätkö he suuressakaan kunniassa Ranskan ruhtinasten omaa?"
Kuningatar punastui toistamiseen hilkkansa suojassa ja oli kääntyvinään ottamaan kynäänsä kirjoitustelineeltä, salatakseen hämmennystään.
"Kyllä nyt osaatkin käyttää sanoja, jotka aivan oudoksuttavat, Filip", virkkoi hän, "ja suuttumuksesi sokaisee sinut, samalla peloittaen minua. Ole toki järkevä ja ajattele asiaa maltillisesti!"
"Minun ei tarvitse sitä pohtia, madame; onhan minulla silmät päässä."
"Ja mitä olet näkevinäsi?"
"Näen selkeästi, että Buckingham ei tahtoisi ollenkaan väistyä vaimoni läheltä. Hän rohkenee tuoda lahjoja, ja toinen ottaa vastaan. Eilen Henriette tuoksui orvokeilta, mutta te tiedätte hyvin, madame, itse turhaan tavoittaneenne sitä hajuvettä meidän liikkeistämme. No, herttualla sitävastoin oli mukanaan orvokintuoksuinen hajuainekotelo. Hänestä siis on vaimoni hienostelu lähtöisin."
"Mutta jopa todella rakentelet pyramideja neulankärjille", sanoi Itävallan Anna; "jätä pois sellainen mielettömyys. Mitä pahaa, kysyn sinulta, siinä on, että maanmies antaa prinsessalleen uuden hajuaineen valmistusohjeen? Tuollaiset kummalliset päähänpistot herättävät mielessäni ikäviä muistoja isästäsi, joka usein tuotti minulle syyttömästi kärsimyksiä."
"Buckinghamin herttuan isä esiintyi varmaankin pidättyväisemmin ja kunnioittavammin kuin poikansa", tokaisi Filip pikaisesti, huomaamatta, kuinka tukalana survaisuna ne sanat koskivat äidin sydämeen.
Kuningatar kalpeni ja painoi kouristuneella kädellä poveaan, mutta nopeasti tointuen hän virkkoi: