"Niin syynä on ainoastaan hallitsijanne kutsu, sen uskon; mutta jos vain luulette minun toivomuksellani voivan olla mitään vaikutusta hänen majesteettiinsa, niin tarjoudun anomaan Kaarle-kuninkaalta, että hän sallii meidän pitää teitä täällä vielä jonkun aikaa."
"Olette ylenmäärin hyväntahtoinen, monseigneur", selitti Buckingham; "mutta saamani määräys on ehdoton. Oleskeluni Ranskassa oli ennakolta rajoitettu; olen sitä pitkittänyt armollisen hallitsijani pahastumisen uhalla. Minun olisi pitänyt lähteä jo neljä päivää sitten."
"Niinkö!" äännähti kruununprinssi.
"Niin, mutta" — lisäsi Buckingham korottaen äänensä kuulumaan kuninkaallisiin naisiinkin asti — "minä olen sen itämaisen miehen kaltainen, joka kauniista unennäöstä menetti useaksi päiväksi järkensä, sitten eräänä aamuna heräten parantuneena. Ranskan hovissa on hurmioita, jotka voivat vaikuttaa sellaisen unennäön tavoin, monseigneur, mutta niistäkin havahdutaan matkustamaan. En siis katso voivani käyttää hyväkseni teidän korkeutenne suosiollista kehoitusta oleskeluni pitkittämiseen."
"Ja milloin lähdette?" kysyi Filip huolestuneen näköisenä.
"Huomenna, monseigneur… Valjakoitani on pidetty varalla jo kolme päivää."
Orléansin herttua pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: — Koska päätöksenne on niin lopullinen, niin minkäpä sille mahtaa.
Buckingham käänsi katseensa kuninkaallisiin naisiin, kohdaten Itävallan Annan kiitollisen silmäyksen, jota vahvisti hyväksyvä ele. Herttua vastasi siihen sydämen kouristusta peittelevällä hymyllä.
Filip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de Guiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli kärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui hänen tielleen.
"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut", sanoi de Guiche ojentaen molemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. "Oi, herttua, herttua", pyysi hän, "antakaa minulle anteeksi, mitä teille kirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!"