Fouquet olikin jäänyt kuninkaan peliseuraan, kuten d'Artagnan sanoi.
Buckinghamin ilmoitettu lähtö näytti tuottaneen lievikettä kaikkiin kipeytyneihin sydämiin. Säteilevin kasvoin Monsieur alituisilla eleillä ilmaisi kiitollisuutta äidilleen. Kreivi de Guiche ei enää raskinnut erotakaan Buckinghamin seurasta, vaan pelatessaankin puheli hänen kanssaan monista matkaa koskevista seikoista. Buckingham seisoi kaihomielisenä, mutta ystävällisesti kuunnellen kreiviä ja luoden prinsessa Henrietteen tuon tuostakin katseita, joissa kuvastui syvä tunne ja toivoton ikävöiminen. Prinsessa taasen oli hurmaannuksissa ympäristöstään ja koetti yhtaikaa jakaa sydämellistä huomaavaisuutta kaikille kolmelle pöytäkumppanilleen, — kuninkaalle, joka vastapäätä istuen pelasi hänen puolellaan, Filipille, joka laski pikku leikkiä hänen melkoisista pelivoitoistaan, ja de Guichelle, joka nyt oli ilostunut niin vilkkaalle puhetuulelle. Mutta niinpä ei Henrietteltä enää näyttänytkään liikenevän paljoa huomiota Buckinghamille; tämä pakolaiseksi tuomittu alkoi jo olla pelkkä muisto eikä lukuunotettava ihmisenä. Sellaisia ovat keveät sydämet; kokonaan kiintyneinä nykyhetkeen ne voivat äkillisesti erkaantua kaikesta, mikä saattaisi häiritä niiden itsekkään nautinnonhalun pikku pyyteitä. Henriette oli saanut mielihyvää läsnäolevan Buckinghamin hymyilyistä, lähentelystä ja huokauksista; mutta meren takaa tämä ei hänelle hymyilisi eikä polvistuisi, ja mitä hauskuutta saattoi hänelle koitua huokauksistakaan, ellei jo ulapan tuuli niitä puhaltaisikin olemattomiin? Herttuan oli pakko huomata tämä muutos, ja se koski tuimasti herkkään, ylpeään ja syvästi kiintyvään luonteeseen; hän kirosi päivää, jolloin onneton intohimo oli saanut sijan hänen sydämessään. Ne katseet, joita hän loi Madameen, jäähtyivät vähitellen, järjen päästessä arvostelemaan rakastetun oikullisuutta. Hän ei kyennyt vielä halveksimaan, mutta sai jo paremmin taltutetuksi sydämensä kuohuvaa kaipuuta. Mikäli taasen Henriette havaitsi herttuan mielentilan kehittyvän tähän suuntaan, elpyi hän yhä tenhoavammin laajentamaan lumousvoimansa piiriä, joka oli siten toisaalta supistumassa; oltuaan alussa hiukan arasteleva ja epävarma, hänen esiintymisensä sai rohkeampaa vauhtia, ja hän pyrki nyt ehdottomasti saamaan säihkyvän olemuksensa huomatuksi kaikkien muiden edellä, syrjäyttämään johtavalta sijalta kuninkaankin.
Se onnistuikin hänelle. Kuningattaret joutuivat varjoon kaikessa arvokkuudessaankin, eikä hovisäännön määräämä kunnioitus pelastanut kuningastakaan osittain syrjäytymästä yleisestä huomaavaisuudesta. Hiukan jäykästi taipuivat edelliset alussa käänteeseen ja koettivat hymyillä. Leskikuningatar Henrietteä taasen huikaisi loistokkuus, jota Henrik IV:n tyttärentyttären sukkeluus tuotti hänen suvulleen. Ja niin arkatuntoinen kuin Ludvig sekä nuorena seuramiehenä että kuninkaana olikin kaikesta asemansa ylemmyydestä, ei hänkään voinut olla laskematta aseitaan tämän ranskalaisen miellytyshalun edessä, jolle englantilainen tarmokkuus antoi erityistä voimaa. Hieno henkevyys loi ulkonaiseen kauneuteen säihkyä, joka ihastutti häntä kuin lasta. Kruununprinsessan silmät väläyttelivät salamoita, ja tartuttava hilpeys tulvi ehtymättömänä hänen purppurahuuliltaan. Kuninkaallisten ympärillä alistui koko hovi tämän viehättelyn valtaan ja huomasi ensi kertaa, että maailman suurimman kuninkaan kuullen saattoi sydämellisesti nauraa ääneen, silti säilyttäen maailman hienotapaisimpien ja kohteliaimpien seuraihmisten maineen.
Tänä iltana Madame loi menestykselleen varman perustan, joka olisi sekaannuttanut onnistuneen esiintyjän päästään pyörälle, ellei hän olisi syntymästään asti kuulunut valtaistuimen likeisimpään ympäristöön, niin että häntä ei huimannut saavuttamansa tason korkeus. Ludvig XIV oli nyt havainnut Madamessa varsin mielenkiintoisen ja erikoisen henkilöllisyyden. Buckingham arvosteli häntä jo peräti vaaralliseksi keimailijattareksi, joka olisi ansainnut mitä kovimpia rangaistuksia. De Guiche ihasteli häntä kuin jumalallista olentoa, hovimiehet näkivät hänessä nousevan tähden, jonka valopiiristä oli piankin etsittävä kaikkea suosiota ja valtaa. Kuitenkin oli Ludvig muutamia vuosia aikaisemmin epäröinyt edes antaa kättänsä niin rumalle tanssikumppanille. Kuitenkin oli Buckingham polvillaan palvonut tätä keimailijatarta. Kuitenkin oli de Guiche pitänyt tätä jumalolentoa naisena. Kuitenkin olivat hovimiehet pidättyneet osoittamasta hyväksymistään tämän tähden ilmestymiselle, pelätessään pahastuttavansa kuningasta, jota hän ei ennen ollut miellyttänyt.
Ja niin sattui kuninkaan tämäniltaisessa peliseurassa muistettava kohtaus uusien kehitysten enteeksi. Nuori kuningatar rakasti sydämestään kuningasta eikä kyennyt teeskentelemään, vaikka olikin espanjatar ja Itävallan Annan veljentytär. Itse peräti vallanhaluisenakin katsoi Itävallan Anna järkevimmäksi mukautua miniänsä saavuttamaan huomioon; tämä havainto taasen ärsytti nuoren kuningattaren jo pahastunutta mieltä siinä määrin, että hän nousi seurasta ja vetäysi huoneisiinsa. Kuningas oli tästä tuskin millänsäkään, vaikka hänen puolisonsa tekeysi pahoinvointiseksi. Ludvig XIV oli jo alkanut saattaa voimaan hovissaan paljon uusia muodollisen käyttäytymisen sääntöjä eikä niihin nojautuen ottanut erityisemmin lukuun puolisonsa poistumista, ja samaten hän sitten veljestään välittämättä katsoi luonnolliseksi oikeudekseen tarjota Madamelle käsivartensa ja viedä hänet nuoren prinsessan asuman huoneiston ovelle asti. Siellä hänen majesteettinsa joko tunsi olonsa vapaammaksi tai tilanteen ylivoimaiseksi ja huokasi tavattoman raskaasti. Naisten huomiota ei mikään vältä, ja hovineitoset sipisivät toisilleen: "Kuningas huokasi!" "Madame huokasi!"
Se oli totta. Prinsessa oli huokaissut hiljaisesti, mutta sellaiseen tapaan, joka oli paljon vaarallisempi kuninkaan mielenrauhalle: sulkien kauniit mustat silmänsä, sitten avaten ne jälleen ja kohottaen sanomatonta kaihoa kuvastavan katseen kuninkaaseen, jonka kasvot huomattavasti punastuivat. Tästä kaikesta neiti Montalais ensimmäisenä kuiskasi ajattelemattoman huomautuksen, joka silminnähtävästi tehosi hovineitosiin, sillä neiti de la Vallière vaaleni, ja palvelusvuoronsa vaatiessa häntä prinsessan luo hän astui sisään valtiattarensa takana ihan vapisten ja muistamatta ottaa käsiinsä hansikkaita, niinkuin hovisääntö määräsi. Maalaisneitonen tosin saattoi puolustuksekseen vedota kuninkaallisen majesteetin aiheuttamaan hämmennykseen. Ja ovea sulkiessaan neiti de la Vallière tosiaan väkisinkin katsoi vain kuninkaaseen, joka takaperin kävellen loittoni kynnykseltä.
Kuningas palasi pelisaliin ja kääntyi puhuttelemaan useitakin henkilöitä, mutta selvästi havaitsi, että hänellä oli muuta ajatuksissaan. Hänen levoton olemuksensa tuotti suurta häiriötä illan pelierien tilinteossa, ja tätä käyttivät hyödykseen muutamat sellaiset aatelismiehet, jotka olivat ottaneet esimerkkiä Mazarinista, muistaen huonosti, mutta laskien hyvin. Olipa Manicamp — muuten tietysti mitä kunniallisimpana miehenä — niin hajamielinen, että korjasi puoleensa kaksikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät veralle, kun kukaan ei nähtävästi ollut saanut niihin omistusoikeutta. Samaten de Wardes, jonka mielessä pyöri paljon asioita tämän illan tapausten johdosta, unohti pöytäänsä kuusikymmentä kaksois-louisdoria, jotka oli lopulla voittanut Buckinghamin herttualta; isänsä tavoin tämä taasen oli kykenemätön tahraamaan käsiään kenenkään rahoilla, joten hän koskemattomina jätti ne korttimaksuksi — kelle hyvänsä ne niin ollen joutuisivatkin.
Kuningas tointui hiukan tarkkaavaisemmaksi vasta sitten kun herra Colbert, joka oli tuokion ajan vaaninut ympärillä, lähestyi häntä ja kuiskasi hänen majesteettinsa vielä humisevaan korvaan jonkun neuvon — hyvin kunnioittavasti kyllä, mutta kuitenkin jotenkuten tunkeilevana. Hänen huomautuksensa johdosta Ludvig valpastui, katseli ympärilleen ja sanoi:
"Onko herra Fouquet jo mennyt?"
"Tässä olen, sire", vastasi yli-intendentti, joka oli puhellut Buckinghamin kanssa ja lähestyi heti.