Tämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä jäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei liikahtanut, ei edes äännähtänyt.
Suuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä lentelevän kärpäsen surina.
Viitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin kurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa lakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan ihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään hän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.
Kädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen sinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään, ja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.
"No, no", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana Bastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, "älkää saattako minua uskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo peloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen näkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja totelkaa."
Rauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteli Aramiksen kättä ja nousi.
"Hetikö?" jupisi hän.
"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja antakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua."
"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen nauranut, laskenut leikkiä kanssanne, — joka olen uskaltanut kohdella teitä vertaisenani!"
"Vaiti, veikkonen", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi oli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista, "vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja ystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen maksettu, saamme jatkaa iloamme."